Me kuljemme läpi ihmisyyden kokemusten, eri inkarnaatioissa, erilaisissa kehoissa, eri kulttuureissa, eri ihmisinä. Mutta silti meissä on sama sielu, henki kokemassa ja luomassa elämää hyvin rajatussa ja usein pelokkaassa ”käyttövälineessä”, kehossa.
Sielun valitsemia ja ihmisen, persoonallisuuden ilmentämiä polkuja on monia. On itsekkäämpää, alistavaa polkua, on älyn ja loogisuuden, ratkaisukeskeistä polkua, tutkijan, uteliaan mielen ja sielun polkua ja on myötätuntoisen sydämen polku. Ja monia muita.
Myötätuntoisen polun kulkijalle on ominaista syvä ja pitkä kokemushistoria ihmisyyden syvimmissä ja synkimmissä laaksoissa. Luopumisen, irti päästämisen kipeys on kaikille meille tuttua, rakkaimmista läheisistä on joskus luovuttava, kehot ja muodot eivät täällä ole ikuisia. Toiset väistävät emotionaalista kipuaan pakenemalla, toiset hyökkäämällä, satuttamalla toisia, jotta itseen ei sattuisi. Kovettamalla ja suojaamalla sydämensä säästyy kyllä kivulta, mutta velka tulee valitettavasti maksettavassa joskus tulevaisuudessa…
Myötätuntoisen sydämen tien kulkijoille on ominaista vaikeus puolustaa itseään sekä usein suuri pelko itsekkyydestä. Samoin pelko, ettei tule hyväksytyksi ja rakastetuksi on hyvin yleistä. Nämä pelot ovat juurtuneet syvälle keho- ja solumuistiin ja ne määrittelevät hyvin paljon käyttäytymistä ja ihmissuhteita.
Tämän polun kulkijoille on ominaista myös auttamisen halu ja loputon omien tarpeiden syrjään asettaminen. Omien voimavarojen tunnistaminen on vaikeaa, koska ei tunnisteta omia terveitä rajoja, niiden määrittäminen on tuntematonta. Kieltäytyminen toisen auttamisesta, omien tarpeiden ja tunteiden syrjään asettamisesta on tuonut usein rangaistuksen tai kivuliaan kokemuksen ja näin alistuminen on jatkunut ja myötätuntoisen sydämen polku on alkanut muuntua uhripoluksi.
Omien rajojen määrittäminen
Omien rajojen määrittäminen tulkitaan uhripolulla usein itsekkyydeksi ja se on tavallaan suurin ”synti”, johon voi langeta. Tämä johtaa ennen pitkää omien voimavarojen vähenemiseen, joka taas johtaa tukahdutettuihin tunteisiin, kuten turhautumiseen, kiukkuun ja vihaan. Näiden hankalien tunteiden tunnistaminen on usein vaikeaa ja niiden kohtaaminen voi olla pelottavaa. Jos näitä patoutuneita tunteita ei lähdetä kohtaamaan, se johtaa ennen pitkää vaikeuksiin.
Toisen olennon kokema kipu ja kärsimys aktivoi usein omat syvät emotionaaliset haavat ja saa reagoimaan voimakkaasti. Suurin haaste on tunnistaa milloin oma sisäinen kipu aktivoituu ja kuinka kohdata se rakkaudella ja parantavalla hoivalla. Usein alamme parantamaan itsemme ulkopuolella olevia asioita ja tilanteita, kun suurin kokemamme kipu onkin meissä itsessämme.
Tie toksiseen empaattisuuteen
Myötätuntoisen sydämen polun kulkijoille on ominaista pitkä uhripolku niin aiemmissa inkarnaatioissa kuin nykyisessäkin. Kiltteys ja vaatimattomuus määrittelee usein ihmisyyden pintatasoa sekä kanssakäymistä muiden kanssa ja henkilö nähdään joko ”aina auttamassa” tai ”aina hyödynnettävissä ja alistettavissa”. Sinisilmäisyys ja hyväuskoisuus johtavat monesti sellaisiin ihmissuhteisiin ja tilanteisiin, joissa tulee hyväksikäytetyksi, hyödynnetyksi tai höynäytetyksi.
Tällaiset kokemukset ennen pitkää kasvattavat padottuja ja tukahdutettuja tunteita, joita kiltti ja myötätuntoinen ihminen harvoin pystyy ilmaisemaan vapaasti. Ne kasvavat ja paisuvat sisällä ja alkavat myrkyttää omaa tunneilmastoa vaikuttaen hyvinvointiin sekä ihmissuhteisiin. Tämä lisää entisestään omaa pahoinvointia ja noidankehä syvenee…
Tie takaisin omaan voimaan ja valoon
Sydänkeskus muodostaa sillan taivaan ja maan välille sekä ylempien ja alempien chakrojen välille. Sydämen valon avulla voi ylittää kaksinaisuuden ja tarjota rakastavaa ja myötätuntoista apua toiselle ihmiselle.
Meidän herkkyytemme toisten ihmisten energioihin voi olla niin vahva, että meidän on vaikeaa erottaa omat tunnetilamme ja toisen tunnetilat. Joskus imemme itseemme toisen ihmisen energiaa niin vahvasti, että menetämme otteen itsestämme.
Saatamme haluta auttaa toista niin paljon, varsinkin kun tiedämme miltä hänestä tuntuu, että menemme energeettisesti sekaisin ja alamme kantaa meille kuulumattomia taakkoja.
Kun näin käy, seurauksena on epätasapaino. Silloin me annamme liian paljon. Ylitämme omat rajamme, kun joudumme jonkun toisen kärsimysten pauloihin ja yritämme kaikin tavoin auttaa häntä.
Me olemme sekä oppilaita että opettajia ja parantajia, meillä on sielullinen tehtävä ihmisinä Maan päällä. Mutta täyttääksemme sen tehtävän on samanaikaisesti päästettävä irti kipeästä tarpeesta muuttaa asioita, koska siihen liittyy tuskan sävy, tuska siitä, ettemme hyväksy maailmassa olevaa kipua ja kärsimystä. Todellinen henkinen muutos alkaa aina hyväksymisen pohjalta. Nyt on oivallinen aika parantaa omat emotionaaliset haavat ja aloittaa sielullisen kirkkauden ja rakkauden kutsuminen omaan persoonallisuuteen – avata ovet omalle sielulle, antaa sen ilmentyä ihmisyyteen vapaasti ja täydellä voimalla sekä lempeydellä.
© Antti Häyhä & Pamela Kribbe
Comments